Kaikki taisi alkaa joskus lukion ekan ja tokan vuoden kieppeillä, kun anorektikkona jouduin myöntämään itselleni, että jotain on kai pakko syödä. Päätin siis ryhtyä kasvissyöjäksi. fiksua? Teinistä, tietenkin. Tätä kyseistä kokeilua tosin taisi jatkua ehkä kaksi viikkoa ja se kaatui perheen sisäiseen painostukseen. Perhe kun ei nähnyt asiaa kuten minä, eiväthän he tienneet minun olevan sairas, minähän yritin vain syödä, mutta söin heistä väärin. Sairaus taisi jatkua tästä syystä vielä vuoden. Jotain tuosta ajasta kuitenkin jäi käteen: luja tahto liikkua ja halu ottaa selvää siitä mitä suuhunsa tunkee...suomennettaisiinkos...urheiluhulluruokaneurootikko.
Menestys viimeisen kymmen vuoden aikana on ollut vaihtelevaa ja elämäntapojen kontrollointi on vaihdellut. Viimeisin kipinä urheiluhulluuteen iski kun palasin Briteistä vaihtovuoteni jälkeen kesällä 2008. Olin turvottanut itseni Wetherspoons-pubiketjun Bear&Burgereillä palloksi ja lopulta itseinho ja pahaolo vei mässäilynhalusta voiton. Bubit ne ovat stnasta minä sanon, vievät sielun ja ruumiin...eiku (tämä paikka ja tällästä ). Aloin lenkkeilemään ja löysin kahvakuulan, sekä useamman kamppailu-urheilukokeilun jälkeen itselleni rakkaan judon. Nykyisin siis elämää vie varsin paljon treenaaminen, josta rakkaat kanssaihmiset saavat varmaan kuulla enemmän kuin tarpeeksi, siis kiitos ja anteeksi.
Miten siis minusta tuli semivegaani ja mitä %* se edes tarkoittaa. No ei mitään havaintoa, mutta lähinnä minulle se on jotain sinne päin, että en oikeasti kiellä itseltäni mitään, koska muuten sitä todellakin tekee mieli. Jo muutaman vuoden olen miettinyt, että lihasta voisi luopua mutta en nyt vain ole saanut aikaiseksi. Kai se on osaksi myös ollut itselleen uskottelemista, että heei komoon ei ilman lihaa tuu toimeen, jos haluaa pumpata massaa...ihan kuin tässä mikään massahirviö olisin taikka haluaisin olla, mutta itselleen on kiva uskotella asioita. Realiteet ottivat ja kuitenkin iskivät viime syksyn aikana päin naamataulua. Liha ei vaan enää maistunut ja kasvisruoka vaihtoehdot houkuttelivat aina vain useammin. Huomaisin että kyllä ilman pekonia selviää vaikka myönnettäköön huumettahan se on. viimeinen tikki sitten taisi olla uudenvuoden tienoilla, kun tulin miettineeksi miksi joulupöydässä puttepossu ei enää maittanut. Oli tainnut puttea käydä liikaa sääliksi. Päätinpä siis luvata itselleni, että nyt riitti kiitti ja kuitti. MUTTA miksi tehdä asiat helposti kun ne voi myös tehdä vaikeasti? Syntyi ihmiskoe: vuosi vegaanina. Tässä sitä sitten ollaan ja stana, kun on ollu jo koko vuoden ihan jatkuva nälkä (joo joo okei mitä kaheksan päivää mutta silti! Nälkä!). Mutta en luovuta....paitsi ehkä...jos on ihan pakko.
Näillä siis mennään, katellaan, ja safkapostauksia peliin.
S
Ja lopuksi hieman isnpiraatiota sitä kaipaaville....
Vegan Black Metal Chef
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti